Fiiliksiä…

Alkuviikko on mennyt sopeutumisessa. Alkuun mä vielä kuvittelin, että Sini muuttaa piakkoin meiltä pois, mutta kyllä se tuntuu olevan sittenkin täällä jäädäkseen. No tämä tietenkin veti mut hiljaiseksi ja mietteliääksi, mutta onneksi mamma ja pappa ovat tukeneet mua rutkasti. Ne ottavat Sinin pois mun päältä pomppimasta, kun minä haluan nukkua ja estävät sitä kiskomasta mun tissejä (niin kuin minä olisin joku sen äipän korvike).

Välillä mua on kyllä naurattanutkin. Aineskin silloin, kun Sini on tehnyt tuhmuuksia ja saanut toruja. Sini on mm. raahannut mamman lenkkarit olohuoneeseen ja vetänyt nauhat solmuun, kaatanut ruokakuppinsa ja levitellyt tassuissaan viiliä ympäri kämppää, haukkunut kimeästi osoittaakseen mieltään ja tietty pissinyt välillä sisälle. Mitähän muuta se kirppu vielä keksiikään, kun jäädään kotiin kahden. No onneksi sen hihnassa olo paranee päivä päivältä, kun minä olen näyttämässä mallia.  Ja auringossa se on jo oppinut makoilemaan ja ottamaan siten päivälläkin välistä rennosti. Ruokaakin se odottaa vähintään yhtä innokkaasti kuin minä, vaikka sitten joskus jättää syömisen kesken, kun tulee muuta mielenkiintoista puuhaa mieleen.

Uudet tuulet…

Perjantaina suunnattiin nokka kohti Helsinkiä. Vähän ihmettelin sitä tohinaa, jolla lähdettiin, mutta onneksi sentäs ottivat mut mukaan. Helsingissä mentiin käymään tutussa paikassa, mun lapsuudenkodissa, kasvattajan luona. Siellä tutustuin semmoiseen pikku kirppuun, joka vähän arasteli minua aluksi. No illalla tietty tuli kotiinlähdön aika ja ne ottivat sit sen pikkukirpun mukaan.

Kotiinpaluu oli vielä pahempaa vöyhötystä kun se matkaan lähtö. Tuntui, kun ei koskaan pääsisi nukkumaan. Joskus yhdeltä yöllä mamma sukeutui makkariin pikkukirpun kanssa ja sanoi öitä. Minut jätettiin olohuoneeseen nukkumaan. Aamulla tietty piti tsekata onko se ipana vieläkin täällä ja olihan se. Kovasti tutki kaikki mun lelut ja vieläpä alkoi syömään mun luita. Tietty olinhan mä ne jo kalunnut puhtaiksi, mutta silti.  Ei hetken rauhaa koko viikonloppuna. Vaikka olihan meillä tietty välillä hauskaakin yhdessä. Kiva, kun joku leikki lelunvetoa. Kirppu vaan on niin pieni, ettei siitä oo mulle vastusta (vielä).

Sunnuntaina lähdettiin jo yhdessä lenkille. Ipana, joka oli nyt saanut nimen Sini, oli ihan ihmeissään pannasta ja hihnasta. Mut mä näytin mallia ja hyvin se tuntui kulkevan perässä. Välillä toki pysähteli istumaan ja rapsuttemaan kaulaansa.  

Hassu otus toi Sini. Mutta kunhan se kasvaa, niin varmaan sekin alkaa kirjoittamaan juttuja tänne Blogiin. Ja sitä ennen, minä voin raportoida kuulumiset sen puolesta.